6.2.2015

NOSTAN HATTUA

Sunnuntaiaamuna saan taas nukkua. Kaksi viikkoa sitten jännitettiin miehen lähtöä, ylihuomenna se on jo kotona. Nyt uskaltaa jo huokaista, että ollaan voiton puolella - vaikka se astianpesukone sitten hajosikin tänäaamuna.

Kahden viikon aikana olin vain muutaman päivän oikeasti yksin lasten kanssa. Tampereella luuhattiin muiden nurkissa, appivanhemmat avittivat pariin otteeseen ja suurin apu oli mun äiti, joka kävi tekemässä ruokaa, vahtimassa pienintä harrastusten ajan sekä yöpyikin täällä muutaman yön, henkisenä ja konkreettisena tukena. Kaikesta tästä avusta huolimatta tämä kaksiviikkoinen ensikosketus työmatkalesken arkeen on ollut yllättävän rankka kokemus.

Tiedän, että totaaliyksinhuoltajista mun valittamiseni tästä kahdesta viikosta kuulostaa samanlaiselta liioittelulta jos sanoisin silmätulehduksen jälkeen käyneeni lähellä kuolemaa. Meillä on maailman parhaat tukiverkot, ja kahden vuorokauden päästä mä voin katsella Netflixiä sängyssä kun joku muu hoitaa nukuttamiset, siivoamiset sekä koiran lenkityksen. Mutta nämä kaksi viikkoa ovat kyllä nostaneet yksinhuoltajien arvostusta potenssiin sata - nostan teille mielikuvitushattuani, hyvin korkealle.

Arki on rullannut ihan hyvin, vaikka tähän mahtuikin pari sairaspäivää. Mutta jos tämä yhden vanhemman arki olisi pysyvä olotila, joutuisin luopumaan todella paljosta. Harrastuksista, en vain jaksaisi. Koirasta, koska kovin pitkään nämä minipissatukset eivät riittäisi. Suunnilleen kaikista tavaroista, koska en vaan kestä tätä jatkuvaa järjestelyä ja siivoamista. Vaikka usein manaan, että miehestä on kotona enemmän haittaa kun hyötyä, perun kaikki puheeni saman tien ja tunnustan, että meillä tapahtuu paljon asioita ilman että kiinnitän siihen huomiota. On ollut melkoinen itsestäänselvyys, että mies raivaa lastenhuoneen iltaisin tai pesee kylpyhuoneen, ja tämä vajaus on näkynyt kodin laskeneessa siisteystasossa. Jos nyt enää mistään tasosta voidaan puhua.

Joudun myöntämään, etten ole ehtinyt tai jaksanut ikävöidä miestä kovin paljoa. Oikeastaan olen pihissyt kiukusta, kuinka se meni ja jätti mut tämän sirkuksen kanssa ihan yksin. Olen marttyroinut ja mököttänyt, ja vaikka tiedän tämän matkan merkityksen ja tärkeyden, olen silti ollut tosi vihainen välillä. Mies on tavoitettavissa yleensä iltaisin, samaan aikaan kun meillä huutaa väsynyt vauva, keskimmäinen kaataa jokailtaiseen tapaansa maitolasin pitkin pöytiä ja esikoinen vaatii kovaan ääneen iltapalaa. Kun samaan aikaan puhelin piippaa miehen kysellessä kuulumisia Whatsappissa, on tehnyt tosi tiukkaa olla kohtelias tai kiva. Että syö sinä hotellissa kolmen ruokalajin ateriaa, minä syön päivän ekan aterian kun olen joskus neljän tunnin jälkeen saanut lapset nukkumaan ja sitten kokattua…

Oikeastihan tämä ei ole ollut ihan niin dramaattista. En silti ole ihan varma, miten lämpimään vastaanottoon kykenen sunnuntaina aamuyöllä. Ihailen ystäviäni, joiden miehet ovat joskus kuukausiakin putkeen maailmalla - miten siinä ei muutu katkeraksi ja kateelliseksi sille kakkavaippa-arjesta karkaavalle kumppanille? Ja vielä enemmän ihailen niitä, jotka hoitavat tämän kaiken ilman, että kumppani osallistuu välttämättä ollenkaan, ikinä. En tiedä miten sen teette, ainakaan muuttumatta psykoottisiksi, vesikauhuisiksi marsuiksi. Tämähän on välillä ihan kamalaa! Jos jotain, niin ainakin lupaan tämän bootcampin jälkeen tarjota entistä tomerammin apua lähipiirin yksinhuoltajille, vaikka huomasin ettei siihen kädenojennukseen ole aina helppo tarttuakaan.

Onneksi tämä univelka ja imetysvaihe tekevät aivoista sellaista mössöä, että viikon päästä olen autuaasti unohtanut kaikki ne synkeät hetket, kun kaikki kolme kääpiötä kiljuvat yhtä aikaa, koira meinaa kakata eteiseen ja itse tekisi vain mieli mennä takaisin nukkumaan, sen jälkeen kun on kerännyt ne kakat kirjekuoreen ja postittanut Irlantiin. Kun olin puhissut patoutumani ja saanut vähän päänpaijausta mieheltä olen varmasti taas valmis päästämään sen Suomen rajojen ulkopuolella… tai sitten palaan tähän postaukseen ja poltan isäihmisen passin välittömästi.

14 kommenttia:

  1. Olen monta kertaa ajatellut ihan samaa, en vain ole osannut jäsentää sitä kaikkea noin fiksun tekstin muotoon. Meillä ei ole tukiverkkoja, mutta on toisaalta vain yksi lapsi -nyt toki jo itsenäinen 11-vuotias, mutta yllättävän kuluttavaa se silti on olla perheen ainoa aikuinen, hoitaa jokaikinen lämmin ruoka, harrastuskuskaus, tiskaus ja iltavenkoilu. Eiköhän noita miehiäkin lämmitä kuulla, että heillä on vielä joku rooli meidän elämässämme :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut niin pitkä toipumisprosessi, että pääsen vastaamaan kommentteihinkin vasta viikon tauon jälkeen! :D
      Ja joo, vaikka olenkin purkanut uupumusta melkoisena kiukutteluna kuluneen viikon ajan niin kyllä nyt myös ymmärtää paremmin, mikä on toisen aikuisen merkitys arjessa - vaikka se jättäisikin kaapinovet auki eikä muistaisi aina viedä roskia.

      Poista
  2. I feel you sister.
    Varsinkin toi koira kakkaa kohta eteiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Meidän koira(t) tosin "osaa" mennä kakalle saunaan lauteiden alle. Se vaan ei aina paljastu ihan heti... yyh.

      Poista
  3. Allekirjoitan joka sanan. Mä en mitenkään pärjäisi ilman miestä. Yritän muistaa sanoa sen hänelle kiitollisuudella säännölisesti, mutta kyllä hän sen tietää ihan vain elämällä meidän arjessa. Ilman miestä joutuisin ensimmäiseksi luopumaan työstäni ja sen jälkeen harrastuksista. Koirasta olisi turha haaveillakaan. Meillä mies vie lapset kolmena aamuna viidestä, hakee joka päivä, laittaa päivällisen, auttaa iltatoimissa, imuroi... (Kääk - herää kysymys että mitä minä teen... :/ Nooo, vien lapset kahtena aamuna, laitan ruoat viikonloppuisin, pesen pyykit, vessan ja kylppärin, ja vien lapset viikonloppuisin harrastuksiin. Ja tienaan niin paljon, että voimme maksaa asuntolainaa ynnä matkustella. ;) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teidän meno kuulostaa siltä, että mä en kykene siihen vielä vuosiin. :D Siis en voi kuvitella miten loppu olisin arjessa, jossa oikeasti pitäisi ehtiä tarhaan eikä vaan, noh, "leikisti". Oma kiire on vielä vaan huonoa ajankäyttöä ja itse luotu illuusio, kun mitään kovin pakollista ei ole - edes harrastuksia :D. Ihanaa kun on osallistuva mies, teilläkin!

      Poista
  4. Mä olin kaksi vuotta sitten kolmevuotiaan ja yksivuotiaan kanssa YH:na kymmenisen päivää, kun mies oli työmatkalla. Se oli ihan hiivatin rankkaa! Nyt lasten ollessa isompia, olis varmaan helpompaa, mutta se vaippa- ja syöttöruljanssi ja taukoamaton peräänkatsominen vei eniten voimia. Tiedän ihmisiä, joiden puolisot reissaa ulkomailla ihan säännöllisesti - huhhuh, rispektit niille. Ja sulle! Kolme pikkulasta ja koira!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on oikeastaan ihan kiitollinen vaihe, kun vauva ryömii VAIN tietokoneen tai sipsipussin luo (lupaa hyvää), muuten odottaa että häntä palvellaan, ja toisaalta melkein 3- ja 5-vuotiaat ovat jo aika "luotettavia", eli korkeintaan varastavat rusinarasian mutta eivät esim. tuki vessanpönttöä, joten ihan koko ajan ei tarvitse kytätä - katos, näin se aika kultasi muistot jo viikossa! :D
      Mutta ei musta tällaisiin puristuksiin olisi kovin usein, tai ainakin siltä se nyt tuntuu. Sanoo hän, jolla luvassa syksyllä luultavasti etäsuhde...

      Poista
  5. Olin viime vuonna viikkoyksinhuoltaja (4 lasta, silloin 4-11 vuotiaat). Meillä ei ole kummoisia tukiverkkoja paikkakunnalla. Isovanhemmat ovat vanhoja ja asuvat muualla. Tukiverkko ovat lähinnä samassa elämäntilanteessa (pieniä lapsia) olevat ystäväperheet. En tiedä, kultaako aika muistot, onhan tuosta jo vuosi aikaa ;) Mutta ihan hyvin se meni, kun kehitettiin mahdollisimman toimivat rutiinit. Mies lupasi siivota lauantaisin ahkerasti ja tehdä meille pari isoa satsia ruokaa tulevalle viikolle valmiiksi. Kaupassakin käytiin mahdollisimman suunnitelmallisesti aina lauantaina, välteltiin niitä paniikkikohtia kun vessapaperi ja leipä on lopussa. Arjen sujuvuuden kannalta oleellista oli, että molemmat sitouduimme hommaan, mies hoiti viikonloppuna kotiurakkaansa mallikkaasti :) Oli meillä välillä olo niin kuin juhdilla, jotka raataa samaa rataa, mutta niin vaan sekin vuosi kului, eikä tullut eroa. Saatiin jopa viidentoista yhdessäolovuoden jälkeen lähetellä taas, mulla on hirvee ikävä sua -viestejä..

    Mutta tosiaan, en itse ollut kotiäiti (oli omakin maailma), eikä meillä ollut vaippaikäisiä. Kaikki kävelivät omin jaloin, eikä hoitaminen enää ollut niin fyysistä. Siinä elämänvaiheessa tuo olisi ollutkin liian rankkaa. Muistan kyllä, kun ihan pikkulapsivaiheessa miehellä oli aina talvella yksi viikko ja kesällä kaksi viikkoa työn vuoksi poissaoloa kotoa. Silloin menin aina oman äidin luo, kun kotonaolo yksin pikkuisten kanssa oli niin tylsää ja viikko tuntui ihan loputtomalta. Ihan pienten kanssa homma on niin haavoittuvaistakin monella tapaa. Mitä vaan voi tapahtua ja itse joutuu suihkuunmenonkin tähtäämään sopivaan kohtaan, juoksemaan sieltä ehkä shampoot päässä katastrofia setvimään. Meillä siis iso helpottava tekijä oli se, että lapset olivat ohittaneet kaikista kaoottisimmat vaiheet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, tuokin vaatii kyllä monella osa-alueella joustoa, jaksamista ja, noh, rutiinien sietoa. Meillä aika iso juttu oli muuten autottomuus, kun kaupassa pitää käydä suunnilleen joka päivä hakemassa maitoa ja muuta - vähän fiksumpi olisi hyödyntänyt muitakin kotiinkuljetuksia kuin Kotipizzaa...
      Olen kyllä loputtoman kiitollinen näistä tukiverkoista, kun tietää että jos kuppi menee nurin niin apua saa, vaikkei puoliso olisikaan kylillä. Ihaillen katson teitä, jotka hoitaa homman omin voimin, ja toivon että ainakin välillä löytyy lapsivapaata aikaa yhdessä!

      Poista
  6. Mä oon kahden lapsen (4,5v ja 1v) totaaliyh, ja ollut aina yksin. Raskaudet yms. Täytyy sanoa, että tuo kuulostaa kyllä aivan luksukselta, jos sun mies oikeesti siivoaa lastenhuoneen ja kylppärin iltaisin! Itse on niin tottunut siihen, että huushollissa mitään ei tapahdu jos ei itse sitä tee. :) Mun tytön 1v synttäri oli pari viikkoa sitten, ja mun perhe tuli tänne juhlimaan niitä. Mun äiti tuli pari tuntia etuajassa ihan vaan auttamaan, ja voi luoja kuin ihanaa oli mennä suihkuun YKSIN, ilman että kukaan konttas vesihanan alle tai huudellut oven takaa että millon äiti tuut. :D

    Mutta joo.. Silti, yksinhuoltajuus ei oikeesti oo niin rankkaa mitä sanotaan. Paljon rankempaa on, jos on tottunut siihen puolison apuun, ja se apu yhtäkkiä loppuu. Ite on niin tottunut tekemään kaikki yksin, että lähinnä sitä lukee hymyillen muiden "yh-kokemuksia" - yhtään vähättelemättä. :)

    - Helkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikun siksi mua vähän hävettää tällainen ruikutus, kun en ollut kovin yksin vaan hyvien apujoukkojen tukemana, ja noin yleensä 2 viikkoa missä tahansa olosuhteissa on aika lyhyt aika.
      Toisaalta uskoisin, että jos olisi omat rutiinit, omat kamat (eikä esim. miehen pyörää keskellä olohuonetta) ja oma tyyli, mitä kukaan ei voisi kommentoida, voisi olla astetta helpompaa. Mutta en kyllä silti väitä mitään muuta kuin että olette kovia mimmejä, mielettömiä mutseja ja ansaitsette hatunnoston ja jokaisen rauhallisen suihkun mihin on mahdollisuus!
      PS. Sulla on tosi kiva blogi!

      Poista
  7. En olisi selvinnyt esikoisen vauvavuodesta ilman mun miestä. Se kannatteli koko perhettä, kun mutsi sekoili jossain semivahvan babybluesin pyörteissä. Nää puoltoistavuotta ovat kasvattaneet mulle sellaisen empatiakyvyn muita vanhempia kohtaan, etten olisi ikinä uskonut. Kaikkeen sitä vaan pystyy kun on sellaisia ihmisiä vieressä, perustuksena, ja turvaverkkona.

    Ehkä mä pystyn mutsi-illallisella tuomaan tällaista pientä tukea muille äideille.

    Mutta ilman mun miestä ei tostakaan projektista olis ikinä tullut yhtään mitään. Se pakkaa itsensä, Hellun ja koirat autoon ja hurauttaa retkelle, että mä voin tarjota hengähdystauon muille mutseille. On se aikamoinen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sun miehes on mun sankari! Ja sä, mutta silleen mikä power couple! Hyvä te!
      Mutsi-illalliset kuulostaa huipulta, toivottavasti Hesarikin auttoi sanaa leviämään, hyvä kiertämään! :)

      Poista

i Digame !