14.7.2015

RASKAS SYDÄN

Vaikka heinäkuu on vasta puolessa välissä, voin jo nyt sanoa sen olleen elämäni huonoin. Ei pelkästään siksi että koko ajan sataa ja on sairaan kylmä (itse asiassa se sopii tähän mielentilaan ja työmäärään paremmin kuin auringonpaiste) vaan koska tämä kuukausi on toistaiseksi ollut vain hyvästelyjä ja haikeutta. Ensin mies lähti maailmalle, ja viikko sitten koira muutti uuteen kotiin - kymmenen kilometrin päähän, mutta jos se läpäisee koeajan ja saa jäädä niin luultavasti en pysty sitä ikinä enää näkemään. En vain kestäisi, ja koska olen katsonut enemmän Disney-elokuvia kuin Avaraa luontoa niin olen ihan varma, että mun näkeminen murtaisi myös koiran sydämen. Vaikka se tällä hetkellä vaikuttaa uuden omistajan lähettämien kuvien perusteella kaikkea muuta kuin hylkäämiskokemuksen traumatisoimalta masennusmäyrikseltä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Olo on kuin häviäjällä. Kun koira on ollut lyhyitä pätkiä hoidossa, olen fiilistellyt elämän helppoutta kun ei ole sidottu pissatusaikatauluun eikä ole tarvinnut pelätä että postille haukkuva piski herättää vauvan päiväunilta. Nyt en osaa nauttia tästä vapaudesta, sen tilalla on syyllisyyttä kun päädyttiin tähän ratkaisuun, ikävää ja tyhjyyttä, kun talouden toiseksi vanhin otus puuttuu. Ei öistä kynsien rapinaa laminaatilla, ei koirankarvoja joka ruoassa, ei koiraa. Joku hiljainen järjen ääni sanoo, että keski-ikäiselle koiralle yksi kodinvaihto koko elämän aikana on parempi kuin meillä edessä oleva jatkuva reissaaminen ja lentäminen, ja koira sai parhaan mahdollisen kodin (toivottavasti se ei nyt mokaa sitä syömällä uuden omistajan manoloita tai haukkumalla niille häätöä). Varmaan tulevaisuudessa tämä ajatus vähän lohduttaa, nyt olo on sekoitus apatiaa, itsesääliä ja yleistä surkuttelua.

Nämä luopumiset ovat osa sitä unelman toteuttamista, ja kyllä tässä aina tasaisin väliajoin muistaa innostua tulevista seikkailuista. Ihan varmaa on, etteivät kyyneleet loppuneet Kurtin lähtöön vaan vielä tulee monta sellaista tilannetta, jossa tuttu ja turvallinen muuttuu uudeksi ja arvaamattomaksi, mutta tätähän me on haluttu. Seikkailuja, vaihteluja, enemmän aurinkoa ja lämpöä (sinällään Suomelle ei ole vaikea kilpailla tällä sektorilla), uutta ja erilaista. Harmi vaan että samalla ei voi säilyttää näitä vanhoja kotikulmia, tuttuja tarhantätejä, sitä maailman parasta maastonakkia ja kaikkea muuta sellaista, mitä ikävöin loppuelämäni.

8 kommenttia:

  1. Äh, mä en nyt tiedä mitä sanoa :/ muutakuin että helpottaa se. En tiedä, mutta uskon niin. Ja vaikka kuinka olette seikkailuja halunneet niin tottakai saa surra ja surettaa. Ikävä on vaikea tunne mutta senkin kanssa oppii elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, mua helpottaa pelkkä avautuminen. Ja se helpottaa, tietäähän sen itsekin, mutta tarttee välillä kokeilla niitä aallonpohjia itsesäälissä. Ja ikävän vastapainoksi luvassa on onneksi niitä seikkailuja ja muita elämän iloja.

      Poista
  2. Voi vitsit... luopumisen tuskaa siellä :( Mekin ollaan tässä matkan varrella parista koirasta jouduttu luopumaan, toisesta elämäntilanteen vuoksi ja toinen lähti sairauden uuvuttamana. Vaikka niistä niin paljon vaivaa onkin, on se jotenkin lohduton fiilis kun toista ei enää ole siinä vieressä kuolaamassa. Kyllähän sitä päivittäin itsekin miettii, kuinka paljon aikaa (siis ihan kahdelta aikuiseltakin!) menee yhden noutajan lenkittämiseen pari kertaa päivässä, mutta ei näistä kyllä luopuisi ennen kuin pakon edessä. Ymmärrän siis fiilikset! Me ollaan entisen koiran nykyisen omistajan kanssa Facebook-kavereita, ja kyllä herralla on siellä niin lokoisat oltavat, että. Että kyllä se siitä helpottaa <3

    Toivottavasti niitä seikkailuja, aurinkoa ja lämpöä on pian teillekin tiedossa! :) Tsemppiä kovasti tilanteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempityksistä ja koirasympatioista.
      Mä tiedän montakin kodinvaihtajaa, enkä koskaan ole muiden kohdalla kauheasti surkutellut koiraa (sehän saa uuden, hyvän kodin loppujen lopuksi) tai paheksunut entisiä omistajia, mutta omalla kohdalla riittää ahdistusta ja syyllisyyttä, ja sitten sitä ikävää - oli meillä kuitenkin erittäin onnelliset 7,5 vuotta kuolaisia pusuja ja karvaisia lautasia yms.
      Yritän löytää ne hyvät puolet varailemalla matkoja ja nauttimalla siitä, että yhtäkkiä arkeen vapautui se pari tuntia siltä ulkoilutukselta.

      Poista
  3. Voi Milla paljon paljon halauksia.

    Voin vaan tarjota vertaistukea ja lupauksia siitä, että elämä alkaa tasottua kyllä ajan myötä. Meiltähän sillon vuosi sitten vappuna kuoli ensin pupu, sitten parin viikon päästä mun äiti, sitten mies poissa 3+5 viikkoa ja sit hyvästeltiinkin jo kavereita, pyöräytettiin maailmaan uusi vauva sekottamaan päätä entisestään ja sanottiin kodille heipat.

    Mutta niin se elämä tasottuu ja aika pyyhkäsee rouheammatkin kohdat tasasiksi. Pian sunkin ikävä alkaa helpottaa ja pikkuhiljaa ikävän sijaan alkaa tulla niitä hyviä muistoja. Ja syyllisyyskin alkaa helpottaa ja sitä alkaa ihan oikeasti ajatella, että tää oli oikea ratkaisu (mä olen välillä parkunut sitä, että pupu TIESI meidän muutoksista ja että me ei oltais voitu ottaa sitä mukaan ja se kuoli siksi, ettei se olis meidän elämän tiellä buhuuu!).

    Mutta trust me, sitten kun teilläkin taas myllerrykset laantuu, sitä perusarkea alkaa arvostaa huomattavasti enemmän! Vertaistukitsemppihaleja. Voi että olis ollut kyllä hauska nähdä uk:ssa! Ehkä te seuraatte pian perässä tonne Kaliforniaan? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se tasoittuu. Nyt säälittää koira, joka on tähän asti ollut tosi kiinteesti mun koira, hyvin vähän hoidossa tai uusissa paikoissa, ja nyt sillä muuttuu kaikki kuviot. Vaikka muutoshan nyt ois tullut joka tapauksessa.

      Mekin haaveillaan siitä, että päästäis sille pallonpuoliskolle, mutta luulen että tuolla harmaalla saarella vierähtää hetki jos toinenkin. Eikä siinä mitään, jännittää ja onhan tämä hauskaa - mutta voih, eipä ne hyvästit silti kivalta tunnu. Kiitos halauksista :).

      Poista

i Digame !